Ensin leikitään, sitten kuollaan, järjestys se olla pitää.


Kahden proosateoksen jälkeen Claes Andersson palaa runouden
pariin kuulaasti soivalla kokoelmalla.

Rikkinäisen ruumiin ja masentuneen mielen pinteessä runoilija ottaa lähimmistään mittaa ja julistaa jo itsensä melankolian kuninkaaksi, kunnes uteliaisuus kääntää kurssin kohti lintujen unia tai meren ja taivaan päättymätöntä heijastusleikkiä, laatimaan jopa sääntöjä suukottelulle.

Teoksen päättää rakkausrunojen sarja, yksi viime vuosien kauneimmista.