”Kaikki hyvä taide saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen.”

On syksyinen päivä vuonna 1945. Helene Schjerfbeck piirtää Ruotsissa, Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, yhtä viimeisistä omakuvistaan. Muistot ovat voimakkaampia kuin nykyhetki, eikä oikeastaan kukaan ennen elänyt ole kuollut. Helene käy keskusteluja maalarisisko, kirjailija Helena Westermarckin kanssa. Hän muistelee töitään ja elämäänsä. Nälkävuodet, sortovuodet, maailmansodat, sisällissota ja monet muut mullistukset horjuttavat maailman perustuksia, mutta taiteilija ei lakkaa etsimästä ja uskomasta ihmisen pohjimmaiseen kauneuteen ja pyhyyteen – siihen, mitä lopulta jää jäljelle.