Marko Tapio (1924-1973) oli 1950-luvulla uudistuvan kirjallisuutemme omaleimaisimpia tekijöitä, ratkaisemattomien perimmäisten kysymysten seuloja. Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) oli hänen läpimurtoteoksensa.

Aapo Heiskanen, maalta kotoisin oleva lääketieteen opiskelija on haavoittunut sodassa ja paennut sotasairaalasta. Pakkomielteet, syyllisyyden ja vierauden tunnot jopa hallusinaatiot ajavat häntä hänen etsiessä ratkaisuja ongelmiinsa Rasvangin pitäjästä. Romaanin alussa Heiskanen on kuorma-auton kopissa myöhäissyksyn yönä 1944, romaanin lopussa hän opiskelee jälleen lääketiedettä Helsingin yliopistossa.

Romaanin kerronta etenee polveillen. Ihminen on ja tuntee olevansa näyttämöllä. Sari Salin sanoo esipuheessaan, että "kirja on itsensä tiedostava romaani, jonka puhelias kertoja tunkee jatkuvasti kertomuksen raameista ulos, kommentoi ja selittää omaa kertomustaan". Anna Makkonen toteaa väitöskirjassaan: "Samalla kun kerrotaan Aapo Heiskasen tarinaa, kerrotaan toista kertomusta, jonka päähenkilö on itse romaani." Marko Tapio halusi kuvata maailmaa sekä subjektiivisesti, ihonmyötäisesti, että objektiivisesti, etäältä, asioita eri puolilta tarkastellen. Hän ei pelännyt limittää eri sävyjä: ahdistus taitetaan huumorilla, groteski kuvasto kulkee dostojevskiläisen sielunluotauksen rinnalla. Aapo Heiskasen viikatetanssi on rikas romaani.